Hihhuli on jännä.

"Long" time no see, long time no ABC~
En koe tarpeelliseksi tämän päiväkirjamaisesta tarkoituksesta huolimatta tänne ihan joka päivä kirjoitella, mutta nytpä voisin vähän väliaikakatsausta taas heitellä niin tiedän sitten joskus, että mitä olen miettinyt näihin aikoihin vuodesta~

Long time no see on harmittavan osuva lause myös parin minulle hyvin tärkeän ihmissuhteen osalta, mutta nyt alkaa näyttää siltä että tämä alkuvuosi tulee olemaan oikeastaan aika sosiaalinen ajanjakso sitten loppujen lopuksi. Enää vähän aikaa ja Alina tulee käymään pohjoisessa ja hiihtolomalla ajattelin mennä käymään Helsingissä~ Enää täytyisi äidiltä mankua lupa viikon mittaiseen reissuun hänelle täysin tuntemattoman kaverin luokse pääkaupunkiseudulle. Mutta hei, voin taas vedota jo tutuksi tulleeseen lauseeseen: "olenko joskus tehnyt jotain niin tyhmää, että ansaitsen tuollaisen epäluottamuksen?" Enkä minä ole oikeastaan ollut kovin epäluotettava henkilö ainakaan omasta mielestäni~

Alinan vierailussa minua vain huolettaa parikin asiaa. Ensinnäkin Kitacon. En oikeastaan haluaisi mennä siellä käymään ja nyt kun rahatilanteeni on yllättäen kääntynyt nousuun, en enää keksi mitään tarpeeksi hyvää syytäkään. Paitsi ehkä se, että juuri lähes saavutettu mielenrauhani saattaa järkkyä. Onko se tarpeeksi hyvä syy?
Toinen minua huolettava asia on koulu, kun minä sitä kuitenkin käyn ihan toisaalla ja voi olla hankalaa kulkea kahden paikkakunnan väliä parin viikon ajan "vain" Allun nähdäkseni. Ja tehdä samaan aikaan tämän jakson näyttöä... No mutta ei, koulujuttuja on ollut ja tulee olemaan vastaisuudessakin. Alina käy pohjoisessa aika paljon harvemmin, kuin meillä on näyttöjä ja muita koulujuttuja joten pah sellaisille~

Annun luokse suoriettu visiitti voi olla kyllä vielä äidin estettävissä, mutta kyllä minä vakaasti uskon että saan tämän homman hoidetuksi. Minua jäi niin helvetisti harmittamaan, kun en jotenkin saanutkaan itseäni soittamaan hänelle kesällä Helsingissä ollessani. Mitä hittoa, viime kesänähän me nähtiin viimeksi livenä? Nnoh, mutta jos nyt saan luvan olla viikon vieraisilla ja mutustaa lättyjä tässä hyvässä seurassa, niin ehkä se jotain korvaa~



Opiskelun parissa onkin nyt sitten taas aika kulunut ihan kiitettävästi nyt, kun se taas keksi alkaa. Ensimmäinen viikko koulussa lomien loppumisen jälkeen nyt oli ihan okei, mutta tämän nyt kuluneen viikon osalta olin aivan yllättynyt miten miellyttävä se olikaan.

Työn allahan oli tosiaan yhden kuvan harjoitus, jossa kuvasimme yhden otoksen videon johon sitten teimme koko äänimaailman uusiksi. Askeleet äänitellään uudelleen, kahvikupin kolahdukset pöytään, oven aukaisu ja niin edelleen. Sitten vain editissä kaikki paikalleen. Työ oli sinänsä aika suuritöinen, kuin kuitenkin piti saada suunnittelun lisäksi se videokin kuvattua samassa ajassa kuin tähän mennessä olemme tehneet vain äänitykset. Mutta hyvinhän sitä ehti, vaikka keskiviikkona näytti vähän epätoivoiselta urakalta kun yksi ryhmäläisemme oli poissa tiistain ja keskiviikon. Ymmärrän kyllä hyvin tämän ja sitä rataa, mutta toki se aina vähän painetta kasaa kun ihmisiä puuttuu.
Mutta hyvinhän me ehdimme varsinkin, kun keskiviikko ja torstai sitten tehtiin hommia iltapäivään asti.

Minulle on myös huolestuttavan tärkeää se, minkä ryhmän kanssa teen tehtävän.
Minulla on jonkinlaisia ongelmia sosiaalisissa tilanteissa, kun pelkään ihan hysteerisenä sitä että mokaan ja saan muut ärsyyntymään. Kovasti aina suitsutan sitä, miten muiden mielipiteille pitäisi haistattaa paskat mutta ikävä kyllä en itsekään siihen kykene, jos joudun vastaisuudessakin toimimaan niiden ihmisten kanssa. Monesti minä vain yritän liikaa olla kiva, hauska, tehokas ja taitava ja menen lukkoon jo siksi. Ja sitten kun menen lukkoon, minuun iskee entistä pahempi paniikki.
Ja ryhmätyöt... Hrr. Kontrollifriikki natsi vai sulkeutuva sählääjä? En tiedä kumpi on pahempi, mutta molemmat koskevat minua vähän seurasta riippuen. Kotipaikkakunnan lukiossa havaitsin olleeni monesti aika hirveä, kun haluan pitää langat käsissäni ja homman järjestyksessä, kurissa ja nuhteessa vaikka muutoin niin epäjärjestelmällinen olenkin. Minua ahdistaa jos tuntuu, että hommat ei etene sillä tavalla ja teholla, millä minun mielestäni ehkä pitäisi. Tällainen en tietenkään sitten kuitenkaan uskalla olla ammattikoulussa, koska en oikeastaan tunne näitä ihmisiä sillä tavalla enkä myöskään tunne olevani tällä alalla tarpeeksi hyvä, jotta voisin alkaa neuvoa. Epävarmuuteni sitten poikii minusta joko liikaa yrittämistä tai ei yrittämistä ollenkaan ja olen ihan paniikin partaalla koko ajan, kun pelkään sössiväni oman suorituksen yhteydessä muidenkin hommat.
Tästä olisi tietty päästävä eroon. Media-ala vaatii ryhmätyöskentelyä hyvin paljon ja minun olisi vain opittava luottamaan paitsi omiin kykyihini, myös ryhmäläisiini.

Tämä viikko kuitenkin meni myös ryhmän suhteen hyvin. Ryhmässämme on ainakin yksi henkilö, jonka kanssa olen huomannut yhteistyön toimivan minunkin osaltani hyvässä tasapainossa. Seinät eivät kaadu päälle ja homma etenee hyvää vauhtia. Hän oli kylläkin tällä kertaa se, joka puuttui parin päivän ajan mutta yllättäen minä löysin mielestäni hyvän yhteisen sävelen myös tämän ryhmämme nuoremman Aleksin kanssa.
Toivonpa että myös nyt alkavalla viikolla olen koulun puitteissa tekemisissä jomman kumman edellä mainitun kanssa.

Näyttötyö alkaa lähestyä. Juuri nyt pitäisi oikeastaan olla tekemässä näytön ensivaihetta, minullahan on tuo äänityslaitteemme Marantz tuossa takanani. Oli tarkoitus, että teen yhden äänityksen jokaisena viikonlopun päivänä, mutta se nyt jäi taas aikeeksi kuten harmittavan iso osa kaikista muistakin vakaista aikomuksistani. Mutta huomenna sitten, kyllä minä ehdin. Vielä pitäisi päättää mitä minä siihen äänitän... Pitäisiköhän Markun riemuksi lukea siihen pari pätkää Taru Sormusten Herrasta? Hän nimittäin tokaisi, että se on tylsä kirja.
Linjavalinnatkin tuli muuten keskiviikkona tehtyä. Ihan puun takaahan tuollainen asia minulle tuli, kun kuitenkin ensimmäistä vuottani opiskelen amiksessa vaikkakin toista vuotta toisella asteella yleensä. Mutta roudauspuolenhan minä otin. Katri sanoi minun osuneen naulankantaan kiteytettyäni livepuolen hommat kahteen lauseeseen:
"Kasaa koko paska neljänteen kerrokseen, raahaa hiki hatussa, onnistu ja tanssi voitontanssi. Sitten pura, pakkaa, raahaa ja kuljeta koko kolmen tunnin homma pois."
Ja olen väsynyt jo nyt niiden yhdeksän tunnin päivien jälkeen 8'D

Mutta kyllä sekin siitä. Toivottavasti. Luulisin... Ainakin näen Tipiä, joka on ihan taattu piristysruiske minun päivääni~



Voisi olla korkea aika vilkaista noita näyttöön liittyviä tiedostoja. Voisi olla korkea aika vastata kaikkiin rästissä oleviin rooleihin ja kirjoitella eteenpäin sitä fanficciä, jonka lupasin Annulle. Täytyisi myös mitä luultavimmin ottaa äidin kanssa uudelleen esiin se hiihtolomani viettäminen Helsingissä. Nyt olisi rahaakin siihen.

Tosiaan! Minä tietysti täytin opintotukihakemuksen marraskuussa ja laitoin paperia menemään, mutta lomakkeen kanssa kävi pikku kämmi. Nyt sitten homma meni kunnialla läpi ja TADAA, minä saan ihan vitusti rahaa joka kuukausi! Lähes kaksisataa euroa! Ja tässä kuussa takautuvasti melkein neljäsataa rapsahti tilille 8D Tietysti tämä nyt harmittaa niitä, jotka saavat parikymmentä euroa, mutta en nyt suuressa jaloudessanikaan lähde opintotuestani luopumaan tai mitään. Koska sillä rahalla minä muun muassa pääsen sinne Helsinkiin ilman, että tarvitsee rääkätä isän kukkaroa enää yhtään enempää.



Tosiaan, taas on tämä on täynnä ihan muiden kuin minun tuottamiani hienoja kuvia jotka on ongittu jostain weheartit.comin ja tumblrin syvyyksistä. Tällä kertaa hakusanoina studying, hug ja money.

Mutta tilanteeseen voi tulla muutos nyt heti tässä pian, nimittäin löysin kamerani. Siellä on jotain epämääräistä schaibaa jouluaatolta mm. vähemmän hauskoina kotivideoina. Vanhemmasta kissastamme minulla on myös kuvia, samoin Leenan kissasta ja jotain randomeja otoksia kynttilöistä joita polttelin tuossa aattona. Mutta joulu meni jo, eikä sitä kukaan tervejärkinen halua enää muistella tässä kesää odotellessa. Kissoista varmaan tulen julkaisemaan kuvia joskus toistekin.

Silti minun häätynee jotenkin todistaa sanani siitä, että nyt on kamera löytynyt ja pääsen dokumentoimaan elämääni näinkin. Ja jos samalla todistelen sitä, että huoneeni oikeasti vaatii taas pikaista pintasiivousta niin lyön kaksi kärpästä yhdellä iskulla.







Eikös olekin aivan karmeaa? No ei ole ja minä tiedän sen. Nuo ovat vain pieniä nurkkauksia huoneestani, mutta vähän pahemman tilanteen tästä tekee se tosiseikka että osa tästä sotkusta on peräisin joululomalta. Eihän siitä ole edes kauaa aikaa, kun ajattelee mutta siltä se joka tapauksessa tuntuu kun kouluhommat on kuitenkin taas täydessä vauhdissa. Ja sitä paitsi huoneeni taitaa olla kooltaan kolme kertaa kolme metriä. Oikein miellyttävän kokoinen minulle, mutta ikävä kyllä pienikin sotku näyttäytyy näin pienessä huoneessa valtaisana kaaoksena.
Onneksi äitiä ei enää jaksa kiinnostaa yläkerrassa käynti kovin usein...

Nyt, palailen Pasilan pariin.
"Jos et erota kahden aikuisen ihmisen vapaaehtoista suhdetta kotieläimeen sekaantumisesta, ehdotan ettet koskaan hanki koiraa."

Siitä vain kismetiä jakamaan.

Joululoma sitten näköjään loppui. Eilen oikeastaan jo.

Leenan luona toki olen saanut käytyä kahdestikin sitten viime postauksen ja minulla voisi olla niitä hauskoja, jokaista varteenotettavaa blogia täydentäviä kuviakin olemassa mikäli uskoisin, että Leena antaa kuvata niiden kämpillä ja jos äiti ei olisi laittanut kameraani niin hyvään piiloon, ettei sitä löydy~ 8'D
Olin aiemmin jo kirjoittamassa tätä samaa katsausta ja silloin aioin sanoa sanasen The Villagesta, leffasta jonka katsoimme Leenan kanssa mutta en nyt sitten lopulta saanut aikaiseksi. Sitä paitsi toisella kerralla katsoimme Kill Bill 2:en ja haluaisin sitten alkaa jauhamaan siitäkin.

Joten sanottakoon The Villagesta vain että siihen asti oli hyvä kun kuminen mörkö piti mennä näyttämään. Jos elokuvaan tekee täysin epäinhimillisen hirvityksen, ei sitä kannata näyttää mieluiten ollenkaan koska se harvoin onnistuu muuta kuin säikäyttämään kerran ja sitten tylsistyttää kokonaan. Sen sijaan itse pidän ihmisen irvikuvia aika karseina hahmoina kauhuelokuvissa, sellaisia käyttäkää jos teette sen hyvin. Ja Kill Bill vol. 2 oli tietenkin taas yhtä hyvä kuin aiemminkin ja koska lukiolaisten ja media-assareiden opettaminen kriittisiksi elokuvankatsojiksi on täyttä bullshittiä niin en edes perustele. Minä vain tykkään Kill Billeistä~

Millan tapasin myös eräänä päivänä ja minua kieltämättä jännitti, koska en ollut nähnyt häntä oikeastaan koskaan kahden kesken. Hyvin se toki meni ja minä olen ilmeisesti harjaantunut small talkissa ja Sirkkunen viihdyttää vieraita aina mielellään~



Nytpä sitten, toinen päivä koulussa ja äänijakso jatkuu. Tipi sai minut eilen kamalaakin kamalamman aamun jälkeen nauramaan jo ensimmäisellä äänensävyllään, voi taivas kun rakastan sitä opettajaa 8'D
Teemme muutamankymmenen sekunnin radiomainoksen. Taululla oli iso lista siinä, että enää ei haluta opettajalla kuulla seksijuttuja, pissakakkajuttuja, murhia, tappoja, raiskauksia, pahoinpitelyitä, seksuaalivähemmistövitsejä, huumeita ja viinaa. Ja tietysti meidän mainoksemme lopulta päätyi sisältämään pissakakkavitsin....... Minne minä olen joutunut, Tornioon media-alalleko? Tosin ei se juttu siihen perustu ja Tipi hyväksyi käsikirjoituksen silti 8'D

Tosiaan, tämä työ taitaa olla rennoin koskaan. Saimme tänään spiikit purkkiin, huomenna loput äänitykset ja tavara ajetaan koneelle valmiiksi. Sitten sitä päästäänkin editoimaan ja perjantaina valmis. Huomenna sekä todennäköisesti myös ylihuomenna kouluun vasta vartin yli yksitoista ryhmän yksimielisellä päätöksellä >D
Ei muutamankymmenen sekunnin mainos vie aikaa ollenkaan niin paljon, kuin ehkä pitäisi ja silti olen varma, että se on parempi kuin osa linkin takaa löytyvistä järkyttävistä pätkistä.

Se minun "takaisin-normaaliin-elämään-ennen-loman-loppua" ei oikein onnistunut. Millan kanssa kävimme hampurilaisella, Leenan kanssa teimme pitsaa. (Tai no Leena ja Kalle teki, minuun ei joko luotettu tai kuusi kättä on liikaa.) Nyt taas istun aussilla juomassa ilmeisesti viidettä kuppia teetä ja söin viimeksi kouluruokailussa yhdeltätoista, koska minulla on kurja flunssainen olo eikä mikään maistu.



Loppulomankin nukuin pääasiassa kolmeen asti aina silloin, kun äiti ei herättänyt kahdeltatoista ärsyyntyessään makoiluuni. Eilen unirytmini mukaisesti valvoin vaivatta puoli neljään. Tosin syynä oli pitkästä aikaa meseen ilmestynyt nettikaverini, jolle halusin kuumeisesti jutella joten olkoon se puolustus.



Olipa muuten villiä. Katsoin leffan, tällä kertaa vuorossa Bangkok Dangerous. Se oli toimintaleffa ja odotin jotain tekaistua, muka erilaista juonta joihin kyllästyy yksin katsoessaan kun ainoa sisältö on räiskintä. Mutta ei saatana, se oli oikeasti HYVÄ LEFFA! o_o

Minä harvoin sanon ääneen että olipa hyvä leffa. Päähenkilö oli tietysti tyypillinen toimintasankari monessa mielessä ja siksi vähän ärsyttävä, mutta tässä oli oikeasti kaikenlaista mistä pidin. Toiminta oli sellaista yksinkertaista ja etäisesti järkevää, sikäli kun ihmisten ampuminen rahasta on järkevää. Tässä oli minuun ihan hyvin purevaa ja realistisesti etenevää romantiikkaa, ja tämä on tosiaan aika harvinaista jos minä pääsen näin sanomaan. Yleensä elokuvien rakkaustarinat on perseestä nääs. Ja oikeastikin tässä oli hyviä, odottamattomia juonenkäänteitä. Se lopun pitkä ammuskelu olisi voinut pitkästyttää, mutta siinä oli sellainen painostava tunnelma kun ne pahisten kätyrit ei tienneet missä se on ja kaikki kuoli yksi kerrallaan >8D Ja se vesipullokohtaus oli aika hieno.





Tietty huonoakin löytyi kuten Joen ja Kongin "opettaja-oppilas"-suhde, koska se nyt oli totta kai yksi iso klisee. Se jopa perusteltiin "näin hänessä itseni"-repliikillä. Myös se pahisten iänikuinen juoni kiristää sankaria tämän naisella on iänikuinen klisee, jota kyllä tässä lievensi sellainen juttu että se ei ollut päähenkilön hellu. Kongin hellu se oli olevinaan ensin rohkea prinsessa ja kitisi ukkonsa sylissä sitten kuitenkin.

Nnoh, ja sitten minua kyllä henkilökohtaisesti vituttaa se että amerikkalaiset tekevät aina omia versioita elokuvista. Tämä oli uudelleen filmatisointi, mutta miksi sitä ei voitu tehdä Thaimaassa kuten alkuperäistä? Ja jos kukaan siellä ei halua, niin mikseivät jenkit voi tehdä sitä ja olla vaihtamatta päähenkilöä amerikkalaiseksi?
Oikeasti, miksi esimerkiksi Millenium-trilogiasta on täytynyt tehdä amerikkalainen uudelleen filmatisointi? Mikä on mennyt muutamassa vuodessa niin päin helvettiä siinäkin, että jenkit kokee asiakseen tehdä uuden version? Entä miksi brittisarjoista pitää tehdä jenkkiversioita? MIKSI? Onko vika aksentissa, näyttelijöissä, miljöössä vai missäs helvetissä se oikein on, jos on pakko tehdä isolla rahalla uusi juttu, häh? ò_ó
Nojoo, nyt eksyin aiheesta.

Kokonaisuus oli siis yllättävän hyvä ja loppu yllätti minut ällikällä samoin kuin se, että nyt oli hyvää romantiikkaa leffassa päähenkilön ja naisen välillä~ Nyt tietysti vain haluaisin nähdä alkuperäisen ja täytyy vain toivoa, että se ehkä löytyisi Makuunista.



Nnoh, nyt jään kuuntelemaan tänne Iltalehti-mainosta ja juomaan teetä, katsotaan jos huomenna vääntyisi kauppaan ostamaan jotain helposti laitettavaa oikeaa ruokaa ja pystyisi sen syömäänkin~

Nukkuminen ei ole heteroiden hommaa.

Huomenna.
Huomenna teen parannuksen tämän joululoman istuskelun jälkeen. Olen ihan oikeasti istunut paria päivää lukuunottamatta koneella koko ajan, kuunnellut musiikkia ja syönyt niin paljon kaikkea epäterveellistä, että alkaa oikeasti jotenkin puutua makuaistia myöten kaikki. Jonka lisäksi olen toki valvonut lähes viiteen ja nukkunut lähes kellon ympäri. Kun tänä aamuna kauhistuin luullessani hetken, että minulla alkaisi kolmas päivä koulu niin kai minä sitten säikähdin miettimään, että mihin olen tämän loman nyt oikein tuhlannut.
Minusta voisi olla ihan kivaa valvoa yöt ja nukkua päivät, koska olen paljon pirteämpi iltapäivällä ja illalla. Yöllä taas olo on muuten vain jotenkin nerokkaan inspiroitunut vähän kaikkeen. Muun muassa kirjoittamiseen, piirtämiseen, musiikin kuuntelun, mukamas syvällisempään ajatteluun.... sekä Pasilan katsomiseen, tumblrissa pyörimiseen ja vähäjärkiseen kikatteluun omille jutuilleni 8D
Mutta se ikävä kyllä menee niin, että tässä nykykulttuurissamme asiat keskittyvät paljolti päivälle. Jossain vaiheessa kanssaeläjiä alkaa vituttaa, kun yksi vetää sikeitä iltapäivään asti. Esimerkiksi äitiä. Ja jos en näe IRL-ystäviäni tai käy koskaan ikinä milloinkaan enää ulkona siksi, että nukun viiteen asti niin ehkä alkaa kyrpiä itseänikin. Meneehän ne päivät kieltämättä vähän hukkaan siinä nukkuessa, jos illalla halutessaan tehdä jotain ei ole ketään jolla kiinnostaisi tehdä kaverina.

Puhuin ensimmäisessä postauksessa kovasti niistä ystävistä, mutta enhän minä ole nähnyt niitäkään lopulta kuin yhden ainoan kerran tällä lomalla. Ei se tietenkään sitä yhden kerran arvoa vähennä, päinvastoin. Mutta onhan se nyt silti vähän paskamaista paitsi itselleni, myös muille kun olen viikot asunut asuntolassa ja viikonloput olin ainakin aiemmin paljolti hellun kanssa ne pari päivää, mitä kotirintamalla olin. Nyt on aika korjata sekin joten:
Kello soi huomenna yhdeltä. Soitan Leenalle, tiedustelen sopiiko jos tulen käymään. Sitten menen suihkuun, katson jos omaksi ilokseni saisin hiuksetkin laitettua pitkästä aikaa kun suoristusraudan asuntolasta kerta mukaan otin ja vaikka kävelen perille. Aamupalaksi voisi vaihteeksi oikeasti syödäkin jotain järkevää eikä vain keittää kahvia ja napata pari suklaakonvehtia naamariin. Kaikki kunnia joulun mässäilylle, mutta minä nyt syytän tästä nuutuneesta olostani ennen kaikkea tätä sipsin ja suklaan määrää.
Tietty on vielä se vaihtoehto, että Leenalle ei sovikaan. Silloin en kyllä tiedä mille minä ryhtyisin ja siitä sitten varmaan seuraa se, että olen taas koko päivän koneella ja valvon viiteen~ 8'D
(God dammit Leena, help me please.)

Noniin ja nyt siis korvaan sen sipsin syömisen niillä hedelmäkupissa odottaneilla omenoilla enkä suinkaan missään kausittaisessa terveysinnossani, vaan koska kehoani taitaa ällöttää minun puolestani tämä suolan ja huonojen ruokailutapojen rytmi. Kahvinkin voisi alkaa vaihtaa taas teehen, niin ei hirveät kofeiinin puutostilat iske sitten koulujen alettua jos en vaikka pääsekään ihan joka päivä kotiin sieltä. Ja muutenkin, kahvihan kellastuttaa hampaat ja haisee monien ei-kahvia-juovien mielestä helvetin pahalle.
Pepsi maxista en lupaa luopua, olen taas rakastunut siihen ja sitä on kaapissa vielä kolme litraa sikäli kun tiedän.

Huomenna voisi sitten illemmalla lakata kynnet edes jollakin, niin ei tulisi syötyä niitä taas huomaamattaan. Ja aij perkele kun taas muistin liian myöhään mitä piti pyytää lahjaksi: sitä kuivattavaa lakkaa vai mitä myrkkyä se nyt olikaan. Ehkä ostan senkin sitten koulujen alettua Torniosta, kun alan saamaan opintotukea.

Nukkuminen ei ole heteroiden hommaa, sanoi isäni kerran. Menenpä siis nukkumaan, taas hienosti puoli neljältä vaikka katsoin jo vartin yli yksi sänkyä sillä silmällä.

"Holy fucking new year", hän huusi ja juoksi.

Tästä se sitten lähteköön, kliseisesti vuoden ensimmäisen päivän kohdalta.
Aiheellista olisi varmaan kertoa itsestään ties mitä päästä väkisin revittyä infoa, mutta sen sijaan revinkin sitä infoa vaikkapa tuosta kuluneesta viime vuodesta.

On tietty mahdotonta muistaa tarkalleen mitä tapahtui milloinkin, enkä osaa kertoa edes niistä tärkeimpiä tapahtumista kovin selkeästi. Se onkin tärkeä syy alkaa kirjoittamaan tätä: haluaisin muistaa vastaisuudessa päivän jos toisenkin.

Viime vuodesta ei nyt kuitenkaan ole paljoa asioita muistissa enkä todellakaan usko, että mitään yksittäisiä tapahtumia edes kannattaa alkaa avaamaan. Niinpä minä voisinkin kommunikoida ovelasti kuvilla sellaista yleistä fiilistä, mikä minulle on viime vuodesta tarttunut mukaan ja mahdollisesti raottaa hieman sitä, millä mielin lähden kohti vuotta 2012, joka ainakin mayojen mukaan olisi viimeinen >8D

Joo joo tiedetään, on monien mielestä puuduttavaa ja tylsää selata paljon kuvia mutta... No sanotaan sitten jotain mitä kaikki keittiöfilosofitekotaiteilijat hokevat ja Vierelä tokaisi videokurssilla: kuva kertoo enemmän, kuin tuhat sanaa.















Minä voisin pintapessimistinä aloittaa näillä.
(Pintapessimismi = siis minun lähtökohtainen elämänasenteeni. Se mistä kumpuaa usein minulle tyypillinen, se kevyempi ja harmittomampi vitutus josta on usein kätevä myös kiskoa sarkastista, kitkerää huumoria. Minä ajattelen usein ensimmäisenä, että vituiksi se menee kuitenkin ja naurahdan päälle olkiani kohautellen ilman, että oikeasti edes uskon siihen.)

Niinpä minä laitoin nyt nämä tähän ensin. Vuoteen mahtui ihan yleistä ahdistusta ja vaikka minkä tasoista. Sitten mahtui tarkemmin määriteltyä... ahdistusta: tahtoa takaisin tunteeseen ja yritykseen, jota en saa haluta. Ikävöintiä. Yksinäisyyttä, johon osaan olisin voinut itse vaikuttaa. Sosiaalisten tilanteiden pelkoa, joka johti edelliseen liian usein. Astetta syvempää vitutusta, pelkoa ja ahdistusta ihan vain ihmissuhteista. Ja toisaalta sen menetyksestä (taasko annoin periksi ja kadun liian myöhään? Miten monta kertaa voi tehdä saman virheen ja olla oppimatta?)

Mutta kun minä puhun tuosta kaikesta enkä usko päässeeni lopultakaan mistään noista vielä täysin yli, minä olen kuitenkin pohjimmiltani optimistinen ihminen. Ensiajatukseni on usein negatiivinen moniin asioihin, mutta sisimmässäni minä uskon asioiden järjestyvän. Eivät ehkä juuri niin tulee toivottua, mutta ne järjestyvät kyllä. Toki elämä voi murjoa jonkun katkeroituneeksi, itseään ja maailmaa vihaavaksi masentuneeksi riekaleeksikin mutta kyllä siihen yleensä tarvitaan aika paljon kovempia kokemuksia kuin nämä minun kuitenkin elämältä maistuneet vaikeudet~

Ja olen minä muutakin tältä vuodelta saanut.













Huolimatta siitä mihin kaikki päätyi, olin onnellinen suurimman osan ajastamme.
Olen nauranut tänä vuonna ihan hemmetisti ja aidosti enkä ajatellut sitä vielä lopettaa.
Musiikki tuo hyviä fiiliksiä ja jatkaa sillä saralla taatusti.
Olen myös tavannut uusia ihmisiä ja samoin uudistanut suhteitani vanhoihin tuttuihin tänä vuonna, siitä olen iloinen~ He ovat myös usein olleet nauruni syy.
Tykkään olla välillä ihan ulkona kaikesta järkevästä ja käyttäytyä kuin harmiton idiootti.
Ja ystäväni. Minä olen sellaisen omista päätöksistäni ja tuntemuksistani johtuen jälleen menettänyt tänä vuonna, mutta ehdin minä hänen kanssaan nauraa, oleilla ja käyttäytyä kuin idiootti niin että kiitos siitä~
Sen lisäksi erityisesti Saana ja Leena, sekä Alina ovat olleet minulle äärimmäisen rakkaita ystäviä. Alinaa en ikävä kyllä näe useinkaan hänen asuessaan huomattavasti etelämpänä, mutta näimme kesällä ja juttelemme tämän ihmeellisen teknologian suomin mahdollisuuksin. Saana ja Leena taas ovat ehdottomasti parhaat ystäväni nykyään ja ei ole kertaa, jolloin en olisi heidän seurassaan nauranut.

Niin että 2011 on ollut elämän makuinen vuosi: ylä- ja alamäkiä.
Tällekin vuodelle odotan rutkasti naurua, musiikkia, ystäviä, minulle tärkeitä asioita. En oleta, että tämä olisi mitenkään täydellinen onnistuminen ja riemuvoitto, mutta keep going~





Tämä vuosi onkin jo tullut korkattua Pasilan ja Raised Fistin merkeissä, mikä ei ole ollenkaan huono aloitus~