Back to Vienetta

Viikko meni, mutta tuntuu ihan siltä kuin viimeisimmästä kirjoituksesta olisi ikuisuus.

Viime viikolla en sitten kuitenkaan saanut ihan kaikkea suunnittelemaani tehtyä, mutta se nyt oli vähän odotettavissakin. Joka päivä kun ei kehtaa koulusta livistää kaupungille ostoksille, hmm? Gina Tricotilla... vai hei, Gina Tricotissa? Gina... Tricoolla? Niinhän se lausutaan? Minä ainakin. Nnoh, siellä nyt kuitenkin kävin ja löysin peräti kaksi tuossa aiemmassa postauksessani ollutta materian palasta: sen mustan paidan ja mustat pillifarkut. Noita syötävän ihania shortseja ei ikävä kyllä ollut olemassakaan siinä fyysisesti olemassa olevassa puljussa, että kiitos vain nettikauppa. Itken verta täällä, stana.
Mutta löysin jotain muuta kivaa~

Mutta koska kuvat ovat paljon kivempia, niin kuvaan nämä ostamani rätit mieluummin ja lisään sitten tänne jonkin toisen postauksen yhteydessä. Se ei onnistu ihan tältä istumalta, koska minä tiistai-illasta huolimatta olen yhä kotona ja kamera taas on tapansa mukaan siellä, missä minä en ole: asuntolassa.



Pian tämä tavaroiden hajanaisuuskin voi kuitenkin korjautua. Tässä tämän ja eilisen illan aikana päätin parikin asiaa, jotka nyt sitten muuttavat varmaan elämänrytmiäni ihan jännällä tavalla.
Päätin siis vaihtaa kaksoistutkinnon pelkästään kotipaikkakunnan kotoisaan, yhteisölliseen, välillä niin päätä repivään lukioon. Syyt ovat enemmän minussa, kuin koulutuspaikassa:

En ole missään vaiheessa tuntenut media-alaa kovin kotoisaksi asiaksi minulle. En ole sosiaalinen, en ole lahjakas tekniikkaan liittyvissä asioissa ja näin ollen tunsin itseni oikeastaan joka jakson alussa harvinaisen ahdistuneeksi ja surkeaksi. Minä siedän kyllä epäonnistumisia ihan kohtuullisesti. Parantamisen varaa on, mutta kyllä minä sellaiset asiat siedän. Sen sijaan jatkuvaa huonouden tunnetta en oikein jaksa loputtomiin.
Sen lisäksi olen vähän yksinäinen Torniossa. Olen siellä kyllä esimerkiksi Katrin kanssa oikeastaan vähintäänkin kerran viikossa, mutta voihan seurassakin olle yksinäinen? En oikein tiedä mistä se johtuu, mutta minulla on ollut ihan helvetin paha olla asuntolassa.
En myös oikeastaan näe itseäni media-alalla töissä joskus kymmenen vuoden päästä. Töitä on hankala saadakin, mutta en myöskään luota itseeni tässä asiassa ollenkaan niin paljoa. Jatkuvasti vaihtuva työporukka, koko ajan päivittyvät työmenetelmät, hirveä vastuu koko ajan kaikista ja kaikesta ja ajasta ja muustakin. Ei se toimi minulla. Tai jos toimiikin, niin en uskalla nyt luottaa siihen.

Olen hyvä opiskelija lukiossa. Toivottomuutta aiheuttavat vain erilaiset kielet ja niistäkin on tähän asti läpi selvitty vähintään kutosella. Liikunta ei aiheuta toivottomuutta vaan vain syviä inhoreaktioita, mutta ehkäpä niitä suksia vielä yhden kurssin ajan viitsisi tuolla lykkiä. Reaaliaineet menevät hyvin eikä lyhyt matematiikkakaan mene totaalisesti yli hilseen koko aikaa. Joten eiköhän ole hyvä keskittyä siihen, missä tuntee olevansa hyvä ja pärjäävänsä sen sijaan, että jakaisi jaksamisensa puoliksi myös sellaiseen missä tuntee olevansa koko ajan enemmän tai vähemmän hukassa?

Ja jos sitten lukion jälkeen näyttää siltä, että media-ala kiinnostaa yhä niin voin varmaankin paukauttaa uudestaan sisään tuohon Tornioon joko AMK:lle tai ammattikouluun.

Tipiä tulee kyllä ikävä ja tästä luokasta minulla oli sellainen tuntu, että voisin oppia oikeasti pitämään niistä paljonkin. Katriakin näen entistä harvemmin ja tällaista luksusruuasta on turha elätellä toivoa lukiossa.
Sitä paitsi, opintotukeni laskee kun muutan asuntolasta kotiin. Se on kyllä iso miinus, mutta enhän minä siitä varakkuuden tunteesta ole ehtinyt nauttiakaan kuin tämän alkuvuoden. Nyt jos teen tuon aiemman postauksen hankintalistan ensi viikon aikana niin loppuun, kuin mahdollista ja ilmoittelen sitten tilanteen Kelalle niin hmmm B)

Ei vaan näin on parempi. Oikeasti.

Niin että näin kuin salama kirkkaalta taivaalta minä päätin sitten palailla lukioon. Oli kyllä kiva, kun lukion opo oli heti kannustamassa ja toivottamassa takaisin tervetulleeksi ja rohkaisevasti myös sanoi, että minulla on ihan hyvällä mallilla näiden kurssienkin kanssa.
Vielä sopii toivoa, että ehdin viettää samat penkkarit kavereiden kanssa~ Ja opiskeluun saa ihan oikeasti intoa, kun siitä saa ensin rantata hyvässä seurassa ja kysellä fiksummiltaan apua johonkin hajottavaan englannin kielioppitehtävään. Myös Wanhojen tanssit ovat sellainen "kerran elämässä"-juttu, jonka minä ehkä haluaisin kuitenkin edes harkita kokevani ennen kuin toinen opiskeluaste on ohi.



Ainiin ja minulla on myös eräs hyvään ystävääni liittyvä, korkeamman sukupolven myöntämä tärkeä tehtävä josta ei kuitenkaan tarvitse puhua sen enempää tässä ja nyt B)

We're jumping all around

Onpas ollut pitkä viikonloppu ja nyt on vasta lauantai-ilta~

Eilen oli Wanhojen Tanssit ja lähdin Saanan syntymäpäivien kunniaksi sitten jatkoillekin vastoin kaikkia tapojani. Ja vastoin kaikkia odotuksiani ei kaduta pätkääkään! Bilejytä soi päässä hyvässä mielessä, ihmiset oli ihan hyvä tyyppejä suurin osa ja tuli vietettyä aikaa sellaistenkin tuttujen ja kaverien kanssa, joita ei usein näe. Paljon tuli naurettuakin, milloin millekin. Kukaan kännikaloista ei tapellut tai itkenyt julkisesti, kukaan ei ollut kusipää. Oksennusta ja yleistä örvellystä näki siellä täällä, mutta se nyt on ihan perus.

Ja dance dance dance!
Tajusin juuri, että tanssiminen on aivan mahtavaa. Ei edes nolottanut siinä vaiheessa, kun tajusi että ei siellä kukaan tee mitään muuta kuin heittää aivot narikkaan ja pitää hauskaa. Ikävä kyllä jossain vaiheessa polveni muljahti lonkkaa myöten ja en siinä vaiheessa oikein tajunnut miten kipeää se kävisikään myöhemmin, joten hetken huilattuani takaisin vain lattialle. Uusi, lievempi muljahdus ja lepäilemään. Ja sitten taas vain meininki kattoon, vaikka vähän hillitymmin jo.Kotiin palailin yhdeltä, ei siinäkään vaiheessa vielä mitään kamalaa kuulunut jalalle. Tinnitti kyllä mukavasti, mutta olo oli jostain syystä hurjan levollinen ja kohtuullisen onnellinen. Mutta sitten yöllä heräsin siihen, kun sattuu liikuttaa jalkaa. Niin että olisihan sitä voinut sen toisen muljahduksen jälkeen viimeistään pysähtyä miettimään haluaako uhrata ensiviikkoaan 8'D



Ja miten niin sitten uhrata?
Noh, minunhan oli tarkoitus tehdä suunnitelmallinen viikko kaikkea... tärkeää, mutta jos jalka on paskana niin se voi mennä vaikeammaksi.
Mutta pidetään vielä suunnitelma tällaisena eli: tiistaina siis kirpputorille ja kauppaan. Tarkoitus löytää niistä alla olevat asiat. Kaikkea en varmasti löydä ja ihan mahdottomia en ala tuhlaamaan, mutta onhan sitä nyt kiva mennä pitkän listan kanssa paikalle ja löytää niistä sitten edes osa. Urakkahan on tosiaan jaettu kahdelle päivälle, koska en usko että jaksan raahautua saman päivän aikana ensin kirpparille ja sitten siihen sovituskoppihelvettiin. Voi myös olla, että koulussa menee iltaan asti ja silloinhan on turha toivoa, että pääsee sisälle etsiskelemään.
Ja sitten torstaina voisi käydä koeajamassa ne tarkoitukseen ostetut bikinit ja mennä uimahalliin lillumaan ja leikkimään urheilijaa. Mutta se nyt ei ainakaan onnistu, jos jalka on vielä silloin tässä kunnossa. Ehkäpä sitä ennen menisin katselemaan vähän terveydenhoitajalle, että mitäs hän tästä turvonneesta polvestani tietää sanoa.

Oh, baby, baby, it's a wild world

Viimeisimmästä lyhyestä kirjoituksesta aina lauantaihin asti mentiin aika lailla tavallisissa merkeissä. Äänijakso vaihtui toiseen äänijaksoon, joka on luonnollisesti hieman edellistä vaativampi vaikka sisältääkin sitten vähän vähemmän sitä kenttätyöskentelyä. Kutsukaa laiskaksi ja snobiksi, mutta minä pidän enemmän tästä siististä sisätyöstä kuin tuolla ulkona remuamisesta. Sitäkin jakso varmaan tulee sisältämään, mutta kuten sanottu, ei aivan niin paljoa.
Kouluhommista olen aikonut ottaa kuvia, mutta se on sitten aina jäänyt. Muita se ei toisaalta myöskään välttämättä kiinnosta, mutta minä haluan muistaa sitten kolmekymppisenä missä olin silloin vuonna 2012 ja mitähän suunnilleen tekemässä.



Ja mitäs tänään oltiin suunnilleen tekemässä? Koottiin eräs teoriatehtävä power pointille ja sittenpä alettiin äänittelemään radiomainosta. Tämä jälkimmäinen homma oli suistaa minut itsemurhaan, koska en yksinkertaisesti vielä ollut oppinut yhdellä käyntikerralla käsittelemään niitä laitteita ja tuntui jotenkin karsealta sähläämiseltä se piuhamyräkkä ja kaikenlainen yhteys huoneesta toiseen.



Mutta noh, mikäs tässä. Ilmainen keskusteluyhteys onnistui lopulta ja saimme mainoksemme spiikin kasaan.
Mainostamme tosiaan postimyynti morsiamia. Minullekin voisi kelvata yksi viemään tuon lattialla torstaista asti kököttäneen pölykasan roskiin. Vaikkapa tällainen Moira O'Hara tänne siivoilemaan, kuis ois?



Viime viikko minulla meni aika rennoissa meiningeissä alusta loppuun. Vähän liiankin oikeastaan, koska maanantaina pistäydyin vain opolla eikä siitä paljon muuta jäänyt käteen kuin tulla keväämmällä uudestaan. Sain kuitenkin Millalta lainaan Skinsin ensimmäisen ja toisen tuotantokauden ja katselinkin ensimmäisen boksin sitten yhteen putkeen vissiin jo maanantaina.
Suosikkini on Cassie, kuten vähän arvelinkin mutta ihan yhtä kovat pisteet minulta saisi tuo Chris. En olisi uskonut, että voin tuhista niin riemastuneena seuraillessani opettajan ja oppilaan välisen suhteen kehittymistä~



Torstaina tulinkin sitten taas yhdeksi päiväksi kotiin, kun oli varattu hammaslääkäriaika perjantaille. Keskiviikkona kuitenkin hengailin vähän Katrin kanssa ja räpsin vähän kuvia, kun pokkari kerta osui mukaan. Aino hengaili siinä myös ja tajusin tässä, että olen sitten sosiaalisesta kammostani huolimatta jotenkin onnistunut lyöttäytymään sellaisten ihmisten tuttavapiiriin, joiden kanssa ei ole turhan vaikeaa keskustella. Katri on sen verran puhelias persoona ja Aino taas... en tiedä, helppo ihminen tutustua~





Minä olen muuten ymmärtänyt jotain hienoa taas vaihteeksi. Tai siis muistanut selvästi jotain aiemmin tietämääni. Minä rakastan linja-autossa matkustamista. Monet ovat sitä mieltä, että se johtuu vain siitä kun en joudu istumaan linkkarissa päivittäin tuntien ajan. Mutta minä ihan tosissaan rakastan linja-autoissa matkustamista. Siellä tulee sellainen epämääräisen irrallinen, mutta silti kotoisa olo. Kaihoisa, mutta silti tietyllä tavalla onnellinen.
Viideltä aamulla herääminenkin tuntuu heti vähän helpommalta, kun miettii että pääsee kohta tuudittautumaan unen ja valveen rajamaille linkkariin. Toki en ihan haavemaailmaani heittäydy, jos on seuraa linja-autossa ja joskus siihen flowiin ei vain pääse samalla tavalla, mutta aina kaikki tuntuu jotenkin omalla tavallaan kauniilta kun matkustaa linja-autossa.

Ja sittenpä siitä lauantaista. Silloinhan oli Kitacon tuolla Kemin Kulttuurikeskuksekssa. Mutten kerro siitä mitään vielä, ennen kuin saan sen päivän kuvasaldot koottua itselleni niin että jääköönpä nyt tähän tarkoituksettoman tuntuiseen heivaukseen taas tällä kertaa.

Kuunnelkaa Kiyoharua, upeaa musiikkia.



Ja katsokaa Skinsiä, upea sarja. Paras sarja. House on loistava, Frendit on loistava. Skins on vielä parempi, uskokaa minua. Ykkös- ja kakkossukupolvi on enemmän minun mieleeni mutta voi hyvin olla että kolmaskin yllättää vielä upeudellaan jossain välissä, kun siinäkin on hienot hetket ja hahmot kuitenkin ollut jo tässä muutamien jaksojen sisään 83



(PS. Melkein oksensin. Suussa maistui oksennus ja tee.)

Bling bling, vitun köyhät~

Nyt osui viimein mm. Konadin niminen mahdollisuus kohdalleni, joten eiköhän tässä heittäydytä arvontaan mukaan~
Sormet ristiin ja menoksi kaikki, tästäpä arvontaan.

Turkanen ja bussikuskin huonompi päivä?

Nyt alkaakin olla sitten äänijakso ohitse. Kuunnelma valmistui ja voisin oikeastaan selittää puuta heinää sen vaiheista, selittää kaikenlaista fiiliksistä ja itse kuunnelmamme juonesta, mutta ollaanpa nyt rehellisiä: en minä muista niistä mitään.

En itseasiassa taida muistaa nyt muutaman viikon ajalta juuri mitään. Tai siis muistan ehkä mitä nyt suunnilleen on tapahtunut, mutta päähäni ei mahdu yhtään selkeää ajatusta sille milloin esimerkiksi tarkalleen ottaen oli hyvä päivä, milloin vitutti, milloin kuunnelmamme teko aloitettiin, milloin myöhästyin koulusta ja milloin vain aioin, milloin minuun iski pikku paniikki yrittäessäni myöhästyä koulusta puolisen tuntia, milloin olin lähes kokonaan syömättä koko päivän, milloin itketti, milloin nauratti...
Ja miksi. Siitä nyt en ainakaan muista miksi tein tai jätin tekemättä mitäkin. Fiilikset, ne eivät takerru päähäni. Edes minulle tärkeät asiat eivät takerru päähäni, koska ne eivät ole tuntuneet miltään kuin sen pienen sekunnin ja hävinneet sitten ihan kuin minua ei kiinnostaisi vittuakaan.
Onko tunnemaailmani jotenkin latistunut vai mistä tässä on kyse? Muistan kokeneeni tämän näin pitkänä ajanjaksona kyllä aiemminkin ja minusta tuntuu, että tilanne oli hieman samanlainen. Tai siis en tiedä onko tässä mitään tilannetta olemassakaan, mutta...



Tosin kyllähän minulla on tällaista vähän lievempänä aina muutenkin. En muista paljoakaan edes niistä asioista, jotka haluaisin muistaa. Mutta toisaalta silloin mieleeni tallentuvat kyllä hetket tärkeiden ihmisten kanssa.
Nyt ei edes sitä. Muistan käyneeni Leenalla ja syöneeni kakkua, mutta tuon muistan vain koska se on selkeästi määriteltävissä koululla ja viikonpäivällä.

Ah ja muistanhan minä suunnilleen myös sen, milloin olen syönyt.

Joku voisi heittää tästä keittiöpsykologisia analyysejä, mutta minä en taida uskaltaa. Tiedän mitä minun kannattaisi yrittää tehdä ja ehkä sitä alkaisi pikkuhiljaa taas tuntea jotain, mutta en taida osata tehdä sitä jotain mitä pitäisi. Enkä jaksaa, kun en oikeastaan viitsi paljoa muuta kuin käydä koulussa ja istua täällä.

Hmmn, minua epäilyttäisi kirjoittaa tällaisia monen mielestä angstaavia postauksia tänne, mutta ensinnäkin tämähän on päiväkirjani ja toisekseen en minä ole surullinen, koska en tunne, vaan sen kuin vain pistän merkille.
Lainataanko tohtori Gregory Housea?



Mutta anteeksi silti, lyhyttä ja sekavaa. Kuunnelma kuitenkin valmistui. Työnimi oli aluksi Bussikuskin varapäre, mutta eihän sellaista ilmennyt missään vaiheessa. Nyt en oikein tiedä miten se pitäisi nimetä.
Harmittaa muuten, kun ihmiset eivät tunnu huomanneen sitä käsikirjoituksessani ilmennyttä tahallisten, mielestäni ihan huvittavien epäloogisuuksien määrää tai päähenkilömme sukunimen merkitystä tai sitäkään, mitä hain takaa Titanic-viittauksellani... Pöh BS

Eiköhän lauleta vielä kerran tämä biisi, naapurin riemuksi arvaan.
Pariisin kevät, kappaleen nimi on Saari.

Jumala puhuu mulle TV:ssä, kadulla ja autoradiossa
Mä otan kaiken aina todesta vaikka mikään ei oikeastaan kiinnosta
Haluan vain rakastaa, mutten jaksa nostaa mun luomia

Kun suljen silmät kuulen huudon: juokse
Yli veden, kadonneen saaren luokse
Ja minä alan juosta, mut veri, se pakenee päästä
Kuu taivaalla loistaa, ja heijastuu jäästä
Mulla on pahoja aavistuksia, mielessä tämän tästä
Enpä taida hengissä selvitä elämästä